tänään se on aurinko. kevät liikkuu eteenpäin, olen parin askeleen päässä mutta jäljessä koko ajan. kompastumisia omiin jalkoihin ja polvet mustelmilla. on käsivarretkin. olen pettänyt monet heidän tietämättään vain sen takia että saisin elää edes päivän kokematta harmautta verisuonien seinämillä ja olla silittämättä punaisia viivoja. vaikkei ne olekaan enää punaisia. paljon. eilen illalla kyyneleet,merisuolalta maistuvat ja koristivat poskipäitä ilman syitä edes yhtä. haluaisin uskoa Korkeampaan Voimaan mutta pelko. pelko kaikesta ja vielä enemmän. jokin puristaa rintalastaa. silti hymyilyttää kun tietää illalla tanssivan siniseltä tai punaiselta tuoksuvassa ilmassa. eikä kukaan saa tietää. eivät he. ja kun he kysyvät onko kaikki hyvin, peilin edessä harjoiteltu hymy ja tietenkin.

läpi ajan ja avaruuden, myinkö sieluni paholaiselle vai kuvittelinko vain sen mystisen sumun eilen, jolloin ne hetket eivät unohdukaan.

hei sade, rakas ystäväni sinua on ollukin ikävä. haluan nousta polvilleni, seisomaan omilla jaloillani, ottaa askelia omilla kantapäilläni, eksyä metsiin ja löytää takaisin jonkun kutsuessa, lempinimeltäkö, ehkä. jaksanko keskittyä todellisuuteen,

siihen todellisuuteen, tähän todellisuuteen. yhden päivän kidutus. keuhkot eivät rusennukaan, eivät tänään, eivät huomenna, eivät hetkeen jollen halua. en halua.

eilinen tuntuu nyt vain unelta (epätodellisuus juttelee aamuisin), hymyt naiivius ja jotain minkä löysin vaikka luulin ettei se ole enää minä. kaunis kaunis ja hetki. sisuskalut heittävät kärrynpyörää, hukkasin jälleen sanat. ehkä herään näihin aamuihin.

laulu jossa emme kuulu tänne
hengitän turvattomuutta
reisi, käsivarsi ja toinen
paljon sellaista mitä muiden silmät eivät näe, eivät saa koska muuten
nuppineuloja mahalaukussa
vaikeus sekoittaa päivärytmin, ajatukset myrskysekasotkusellainen

selviänkö aamuihin.




minä jalkojen omistajana, kai kameran takana ja kylmä ilta

kello 3.11 ja juna, vapaus, odotus.
lupaukset en enää koskaan unohdetaan, neljätoista tuntia
paleltuneita varpaita
punaisia villasukkia
ihmisiä mutta ei yksin
paidassa keittöveitsiä
aika juoksi ja käveli ja pysähtyi junanraiteille

hetken hengitin ja huusin; olen elossa


tänään väsymys painaa silmäluomia, harmaa asfaltti
ikävä sydämessä, maanantait lyövät kasvoihin
eilinen, ne hymyt, naurut, ilonkyyneleet, savu, tunnelma, ahtaus, ihmiset, huudot, äänet, laulu, sanat, ärtymykset, kylmyys, lämpö, miljoonat askeleet ja hengenvedot
haluaisin sen kaiken takaisin

the future is bulletproof.

unessa josta en halua herätä
ja herra Aurinko hymyili

kitarankieliä kevyesti olkapäillä

pajunkissoja tien varsilla

ehkä koputus toinen,

uusi aika muttei vielä huomenna

valoa varjojen takana

löysin, maalasin hymyllä

omallani?

tunne keuhkoissani

kaipaamani